Nyt on ensimmäinen ilta viikkoihin ku oon illan yksin. Oon viettäny nyt iltani lentiksessä, kavereiden luona tai sit mulla on ollut yökyläilee henkilö jota en osaa määritellä kuka se mulle on ja että mitä se mulle merkitsee.  

Olin järjestänyt varta vasten tän illan niin että oon yksin ja sanonu muille etten tänään kerkee nähdä. Nyt jo kolmen tunnin yksin olon jälkeen on ihan outo olo. Mitä tekisin? Tiedän kyllä mitä mun pitäis tehä, lukee tenttiin.. Mut se ei ollut mun pointti. Mun pitää harjotella olee yksin. Silloin kun asu toisen kanssa niin nautin kyllä ihan täysillä niistä hetkistä kun olin yksin. Kai tähänki tottuu.

Oon kyllä välillä vähän sotku. Tunteilta ja teoiltani. Yhtenä päivänä haluun yhtä ja toisena toista. Haluun paljon olla yksin ja sit ku oon niin en enää haluukkaan. Kaikesta huolimatta olin ilonen siitä kun kysyin millon tuut tänne ja toinen sano just ajatelleensa mua ja tulevansa tänään jos mulle käy. Ja kyllähän mulle käy. Meillä on hauskaa yhessä. Nautin sen kanssa olemisesta vaikka en mitään seurustelua haluukkaan.

Se sanoo mulle asioita joita en yhtään odota sen sanovan. Se tekee tekoja joita en odota sen tekevän. En oikein odota mitään meidän "ystävyydeltä", mutta kuitenkin se saa mut hymyilemään ja nauramaan. Eilinen ja viime yö vaan juteltiin ja oltiin. Outoa.

Parin viikon päästä nään mulle yhen rakkaimmista ihmisistä. Ei olla nähty melkein vuoteen. Miks sen pitää lähtee sit takas toiselle puolelle maapalloo. Kai se sit on sen kohdalla se rakkaus? Miks sen piti mennä rakastuu sielä? Ois ottanu jonkun jöröjukan täältä suomesta. Parasta kaveria ei kyllä voita kukaan.

 Viikonloppu meni aivan mahtavasti. Kavereita, peli ja turnaus sekä naurava mies mun luona yötä.

Sain eilen vihdoin soitettua pari puhelua jotka ois pitäny soittaa aikoja sitten ja siitä tuli todella helpottunut olo. Mua ei tuomittu, vaikka olin niin pelännyt. 

Tää viikko on kyllä ollut hyvä. Paljon urheilua, kavereita, hymyjä ja pikku suukkoja. On kyl semmonen olo et elämä todellakin voittaa. Tänään illalla on peli ja peli-into on ainakin kohillaan. Musta tuntuu että oon taas tulossa siihen omaks itekseni mitä olin pari vuotta sitten. Koko ajan menossa, mut sit illalla vietän pari tuntia itekseni niin nautin siitäkin. 

Pelin jälkeen olis ehkä tarkotus lähtee viel kavereitten kanssa parille. Vaikka kylhän ne tossa jo kahvil kävi ja sai juteltua, mutta tuntu että ois voinu jutella paljon lisääki. 

Ex kävi täällä ennen kuin meni kaverillesa tohon yläkertaan. Tossa just ennen ku se lähti niin se sano tulevansa tänne yöks, ei jaksa yöllä kömpiä omaan kotiinsa. Ja kyllähän se mulle käy, läheisyys kelpaa mulle hyvin. Kaikesta huolimatta se on mun paras kaveri soulmaten lisäks. Oon kyllä tyytyväinen siihen että vaikka meidän seurustelusuhde ei onnistunut niin pystytään olemaan toisillemme vielä se tuki ja turva. Pitää vaan osata pitää tietty etäisyys.

 Olin eilen illalla pelaamassa lentistä. Rakastan pelata siinä porukassa. Ei tarvii ajatella mitään turhaa, saa vaan pelata. Tossa pääsee myös kehittymään, sen verran kovia iskuja ja syöttöjä noi miehet osaa pistää. 

Kun olin matkalla kotiin niin bussiin nous yks lapsuuden tuttu tai kai sitä jokski lapsuuden ihastukseski vois sanoo. Menin paniikkiin, olin kuin en ois huomannutkaan sitä. Sen katseesta päätellen se kyllä tunnisti mut. Mä en ymmärrä miten yks ihminen jonka oon "tuntenut" joskus kymmenen vuotta sitten voi vaikuttaa muhun noin paljon. Enkä tajuu sitä miksen jutellu sille, kysyny mitä nykyään kuuluu jne. 

Huomenna pitäis lähtee kaverin kanssa vähän viihteelle. Toivon että näkisin sielä yhen tyypin, sen verran hauskaa se viime viikkonen kuitenkin oli. 

 Kevät tulee. Aamulla heräsin lintujen lauluun ja auringon paisteeseen. 

Oon nyt junassa matkalla kotiin. Olin pari yötä vierailulla siskon luona, mutta tänään aamulla oli semmonen olo että pakko päästä pois. Liikaa tuli ihmisiltä kysymyksiä. Miksi te erositte, miltä tuntuu asua yksin jne.. En halua/osaa puhua, en ainaskaan vielä tai niiden kanssa. Haluun eka selvittää itelleni että miltä musta tuntuu ennen kuin alan muille puhumaan siitä. 

Kaipaan hirveesti yksinoloa mutta sitten kun oon yksin en tiedä mitä tekisin. Ja nykyään tuun olemaan paljon yksin.

Miks ihmisen pitää olla näin sulkeutunut, en mä osaa puhua kellekkään. Ainut ihminen jolle mä pystyisin puhumaan totuudenmukaisesti on toisella puolella maailmaa. Välillä itsekkyys iskee ja syytän sitä siitä ku se ei oo täällä. 

Milloin asiat alko lähtee rönsyilee näin?

 En tiiä yhtään mihin oon menossa tai mitä mä haluun elämältäni.

Tossa vajaa kuukausi sitten tein tähän astisen elämäni vaikeimman päätöksen, eron. Se oli pitkään harkittu juttu mun puolelta, mutta kyllä kuiteskin ne ekat viikot eron jälkeen oli aika tarpomista. Nyt on alkanut helpottamaan kun päästiin muuttamaan eri osoitteisiin. 

 On outoa tehdä asioita yksin. Nukkumaan meneminen, ruoan laitto ja muutenkin vaan oleminen. Oon neljän vuoden ajan tottunut että siinä on aina joku mun kanssa jonka kanssa voin tehdä asioita, jolle voin jutella ja jonka kanssa jakaa kaikki ihan pienetkin asiat. 

Vaikka tunnenkin oloni toisinaan yksinäiseksi niin en kadu päätöstä. Tämmöstä tää elämä on. Virheistä opitaan. Mä tein meidän suhteen aikana paljon virheitä ja toisaalta annoin itteni jäädä taka-alalle ja sulkeutua. 

 Eilen tuli tehtyä 14h työpäivä. Tää työ saa mut hymyilemään, joten eiköhän sitä näillä mennä vuoden loppuun. 

Tässä pari viikonloppua sitten yks ilta meinas päättyä ikävästi. Mulla ei oo ihan tarkkoja mielikuviakaan niistä tapahtumista, ja se ei johtunut mun juomisestani sinä iltana/yönä, vaan siitä että menin paniikkiin. Ikinä ennen ei oo tapahtunut mitään vastaavaa, en saanut henkeä, pelotti ja en pystynyt puhumaan hengenhaukkomiseltani. Ne yritti ottaa mut kyytiin en tiiä oliks niillä se mielessä mitä pelkäsin, mut joku niiden käytöksessä sai mun vaistot heräämään ja hyppäsin pois sen auton kyydistä. En tiennyt missä olin, mutta onneks mies sai musta sen verran puhelimessa irti että pystyin kertomaan minkä teiden risteyksessä olin. Se aika kun odotin sitä tuntu ikuisuudelta. 

Ei olla ees puhuttu sen yön tapahtumista ku vaan silloin ennen nukkumaanmenoa. Mutta mussa nää tapahtumat on herättäny ikäviä muistoja monen vuoden takaa jolloin oikeesti jouduin pelkäämään yhtä miestä. En pysty puhumaan siitä. Yli kolmen vuoden seurustelusuhteen aikana oon pystynyt puhumaan vain parina päivänä niistä tapahtumista ja tunteista joita ne herätti mussa.  

Kaikki asiat on muuttunut niin hirveesti neljän vuoden sisällä. Suurin osa neljän vuoden takasista ihmisistä on kadonnut mun elämästä. Haikee olo. Tajusin tän kaiken jotenkin konkreettisemmin nyt kun luin neljän vuoden takasia kirjotuksia. Neljän vuoden sisällä oon eronnut, alkanut seurustelemaan eri henkilön kanssa, muuttanut kolmelle eri paikkakunnalle, valmistunut ammattiin ja tehnyt isoja virheitä. Oon menettänyt näinä vuosina hyvänlaatuisen naiviuden ja sinisilmäsyyden. 

Välillä en meinaa enää tunnistaa itteeni nykysen luonteen ja ajatusmaailman alta. Löydän itestäni nykyään paljon kyynisyyttä ja se ei ole hyvä juttu.

 Sain nyt tällä ja viime viikolla viettää aikaa pitkästä aikaa mun vanhempien ja sisarusten kanssa, niiden seurassa meen automaattisesti siihen monen vuoden takaiseen itteeni ja siitä mä pidän. Se on se ihminen johon haluaisin pyrkiä takas. Mutta nää kokemukset vuosien varrelta on muokannut mua sen verran että en enää muissa olosuhteissa pääse entiseen minttuun. Välillä haluaisin unohtaa teot joita oon itse tehnyt tai mulle on tehty.

 Oltiin tossa kattoo porukalla peliä, voittohan siitä tuli. Muut tosi innoissaa, mun vaatteet skumpassa ja porukka huutaa. Ihan siistiihän se on ja hymyilytti, mutta ei se mun elämään tuntunu samalla tavalla vaikuttavan. Mulla ei oo ikinä ollut asiaa josta olisin tosi innoissaan ja kiihkoissani, ei mitään bändiä, julkkista  jne. En siis osaa asettua niitten asemaan. 

Ne sit lähti tosta juhlimaan, mutta mä päätin suunnata kotiin. Huomenna on kuiteski taas töitä, enkä haluis alkaa jo nyt kerryttämään sitä univelkaa ku ainaski 6 päivää putkeen taas töitä. Vaikka en mä varmaa muutenkaa saa tänä yönä kunnolla unta, ku ulkoota kuuluu aina väliajoin tööttäilyä ja huutoa.

 Oltiin tossa eilen illalla grillailemassa porukalla. Oli ihan mukavaa mut ku oon nyt viimeaikoina ollut niin väsyny etten saanu siitä seurasta irti oikein mitään. Ku on pitemmän aikaa vapaa-päiviä viikossa enintään yks niin se alkaa olla fyysisesti liian raskasta mulle. Ja sit kun on se vapaapäivä niin nukun viikon univelat pois.

 Eilen alko beach volley kausi. Jalat haavoilla, paikat kipeinä ja suu hiekkaa täynnä. Voiko ihanampaa olla?

Mä oon nyt saanu kaikki opinnot suoritettua, parin viikon päästä mulla on ammatti taskussa. Vaikka en ookkaan ajallaan valmistumista koskaan epäilly, niin kuitenkin on helpottunut olo kun suoritukset on plakkaris.

 Pääsiäinen sit tuli ja meni. Oli kyllä ihanaa kun sai vaan olla. Vaikka kävin mä ny välillä töissäki, niin ei ollu kuiteskaa semmosta samanlaista paikasta toiseen juoksemista, ku mitä tää viimesin kuukaus on nyt ollu. Nyt varmaa tulee olee syksyyn saakka samanlaista menemistä, mut sit sen pitäs jo helpottaa.

"Se on hirmu sulonen, mut ei sen ajatukset meistä tuu todennäkösesti ikinä toteutuu.
Se on oikeesti yks hassuimmista pojista mitä oon ikinä tavannu, mut se ajattelee  melkeinpä kaikista huumorin ulkopuolelle menevistä asioista eri tavalla kun mä.
Se näkee aivan erilaisen maailman kuin mä."

Näin kirjotin vuoden 2008 alussa nykyisestä avokista. Ens viikolla ollaan oltu kolme vuotta yhessä. Olin siis väärässä, sen ajatukset toteutu, mut siinä en ollu väärässä et ollaan mulle tärkeistä asioista eri mieltä, niin me ollaan vieläki. Tästä johtuen mietin välillä mikä meidät on pitänyt yhdessä. Kai se on se huumorintaju, läheisyys ja että meistä on tullut parhaita kavereita. 

 En punastu usein, mutta tänään tuli semmonen tilanne eteen. Olin töissä ja kävin sit munkkikahveilla asiakkaiden kanssa. Maksoin omat ostokseni ja sit sieltä takahuoneesta tuli vähä vanhempi mies siihen juttelemaan. Jotain kehu niitten leipomuksia jne. No siitä sit menin muitten luo pöytään istumaan. Istuttiin ihan hyvän aikaa siellä ja sit se sama mies tuli kyselemään multa siihen pöytään että miltäs maistui jne.ja vei vielä mennessään meidän astiat pois ja hyvästeli ihan kunnolla. En oo vielä ihan varma miks punastuin, mutta isoin tekijä oli ehkä se että olin töissä.

Se yks soitti täs joku päivä. Toinen soitto tän vuoden puolella. En vastannut. Mietin jälkeenpäin pitäskö sittenki soittaa takas. En luota itteeni tarpeeks joten en soittanut.

Viihdyn nykyään aivan liian hyvin yksin ja välttelen läheisyyttä. 

 Viikot menee niin nopeasti. On ollu kaikenlaista happeningii tässä kuukauden sisällä. Välillä mun mieleen hiipii ajatus että tätäkö haluan elämältäni. Yks päivä yllätin itseni katselemasta vuokrayksiöitä keskustasta. Meillä menee hyvin, ei mikään oo muuttunut, mutta nyt koen meidän luonne-/ mielipide-erot haittatekijöiksi. Suhteen alussa tuntu kivalta kun toinen on aivan erilainen kuin minä, nyt tuntuu että meidän mielipide ja luonne-erot ois jotenkin alleviivattu punasella mun päässä.

Soulmate tulee tänne täks viikonlopuks niin ehkä saan ajatukset muualle. Suunnitelmissa olisi matkamessuilua ja tyttöjen juttuja. Se on pitkäaikasin ystävä, mikä mulla on. Oon kerinny meidän kuuden vuoden ystävyyden aikana asua neljällä eri paikkakunnalla, mutta se ei oo ollu este missään välissä. 

 Perjantaina vietin kyllä mahtavat pikkujoulut. Paljon porukkaa, juomaa, tonttuja ja naurua. Ei menty siitä jatkoille kun vaan paikalliseen, mutta sielläkin meno oli hyvä. Pelottavaa kun yhdestä ihmisestä alkaa paljastua paljon samaa kuin musta.

Eilen meillä sit oli rauhallinen koti-ilta. Illan sateenkaari tunnelma sai avokin liian syvälliseksi ja läheisyyttä kaipaavaksi. Halus läheisyyttä, jutella tunteista ja katto mua silmiin kuin oisin maailman paras keksintö. Voin sanoa että ahdistuin kovasti, tajusin etten voi kattoo sitä samalla tavalla vaaleenpunasten lasien läpi. En kestänyt kosketusta, mutta se katse oli pahin. Torjuin sitten "kohteliaasti" kaikenlaisen hempeilyn ja upposin omiin maailmoihin.